Elsa Mäkeläinen

Sen muistan ainiaan
(Koiviston Viesti nro 10 1995)

Kotikylämme Penttilä sijaitsee mantereella Koiviston salmen rannalla, vastapäätä Koivusaarta ja samalla vastapäätä Saarenpään ja Hyttölän kyliä. Pieni asumaton Ravitsansaari Koiviston salmessa oli osaksi kylämme kohdalla. Lännessä oli Lohisiinoja rajana. Siitä alkoivat kauppalaan kuuluvat alueet, entiset Martteliinin niityt ja metsät, rautatien meren puoleiset maat. Rautatien yläpuolella oli kauppalan puolella Tiissenin tiikki, raakkitiikki, Kolmikekonen ja Palamainen jatkuen aina Ruissuolle, Penttilän hakkauksen (ei kylän vaan yksityisen) kautta Kolmikannalle. Kolmikannalta lähtee raja itäpuolta, jossa on Humaljoen niityt ja metsät rajana, jatkuen meren rantaan Liettiissä.

Näiden rajojen sisälle mahtuu kylämme. Rantaviiva oli hyvin ehyttä, ei ollut luotoja eikä karikkoja, vain niemiä ja lahtia. Vuoroin kivikkoja, nurmikkoja ja hietikkoja. Suurin osa oli yksityisten omistuksessa, mutta oli yhteinen kylärantakin.

Alkakaamme Liettiistä. Siellä oli hyvä hiekkaranta ojineen. Partiolaiset leiriytyivät siellä. Oli myös laituri saareen ylittämistä varten. Taisi olla Humaljoen puolella. Seurasi sitten Otavala niittyineen, korkeine hiekkamäkineen ja rantoineen. Peltsikorpi oli täällä jossain. Täälläpäin kasvoi myös pähkinäpuita ja muiden kukkien lisäksi sinipunainen kiurunkannus. Katahikko oli hakamaa.

Luoniemi oli kylän laidassa, hyvä hiekkaranta ja niemi, jossa laivat rakennettiin ja lykättiin mereen. Niemeen kokoonnuttiin myös polttamaan juhannusaaton ja Pietarinpäivän kokot. Meressä oli kauempana ylä- ja alaluon kivet, vedenalaisia. En muista, olivatko ne molemmat Luoniernen rannan kohdalla vai oliko toinen Alakylänrannannan kohdalla. Ne olivat kuitenkin niin syvällä, ettei lapsena ollut sinne asiaa, penkereenkin takia, se aivan kuin nielaisi mukaansa.

Ylitämme juotteen, tulemme Ratian rantaan. Se on kivikkoinen kaistale, jossa on rantaoja. Nyt olemmekin Alakylän rannassa, kylän yhteisessä. Hienohiekkainen ranta ja meren pohja, turvallinen lapsille. Vähän matkaa rannasta on Hepokivi, jossa on rautainen rengas. Kivelle oli vaikea päästä, koska kiven ympärys oli niin pehmeä. Yhteistuumin sillekin kivuttiin. Veneitä siinä oli joskus renkaaseen kiinnitettyinä, ettei karsinoidu. Lentokonekin oli siihen kiinnitetty joskus lasten ihmeteltävänä, kun Kaukiaisen Eino kävi kotonaan. Muutenkin lentokoneet lensivät pitkin salmea, niin että vesi vilisi. Lentokoneiden lentäessäsä kylän yläpuolella lapsena vilkutettiinin ja huudettiin "pudottakaa lehtii, puottakaa lehtii", ne kun joskus pudottivat lentolehtisiäkin. Salmelta oli alakylän rantaan kaikkein parhain näkyvyys.

Juhannusaaton kokolla Luoniemessä teimme sellaisista huokoisista kaisloista pieniä lauttoja, 15 x 15 cm. Kaislat yhdistettiin terävällä tikulla, molemmista päistä pistettiin kaislojen läpi. Keskelle pistettiin tikku pystyyn, sen ympäri tuohenkäppyrä, kokosta otettiin kepillä tuli ja sytytettiin tuohi palamaan ja sitten laskettiin mereen. Joskus tuulenvire vei sitä pitkällekin, ennenkuin tuli sammui. Pojat olivat yötä kokolla ja tekivät kivien väliin turpeista uuneja.

Punapohjat tulevat

Keväällä oli ensimmäinen kesän merkki se, kun jäät olivat lähteneet ja ongarit alkoivat ilmestyä taivaanrannalle, tyhjillään niin korkeina. Iloinen huuto kuului "punapohjat tulevat". Kaikki, jotka ehtivät, pysähtyivät katsomaan, kun laiva tuli salmeen. Yhtenä kesänä kävi Koivistolla saksalainen koululaiva. Silloin me lapset juoksimme pitkin rannan kiviä ja vilkutimme, niin kuin sieltä olisi nähty meidät. Tuumattiin, että "0l se ainakii niin suur ko Ravitsa."

Elämän syke oli salmella kesästä talveen. Murtajat kulettivat talvella niin, että jään ryske kuului sisälle asti. Kuolemajärveltä jäitse tulivat suuret heinäkuormat, useampiakin peräkkäin, veivät torille myytäväksi ja kuka oli pyytänyt tuomaan.

Palataan taas Alakylän rantaan. Talvella oli Saarenpäähän ja linnakkeelle viehkattu talvitie kylän läpi salmen jään yli Alakylän rannasta. Rannan lähellä oli savikulppa. Siinä oli sitkeää sinistä savea. Sukelsimme ja otimme käsin sitä ylös, saimme talosille leipoa pullaa. Se kesti tikuttaakin. Mielikuvitusta riitti lasten talosilla. Oli pöytäkiveä, mörköja näkinkiveä. Siitä ottivat aikuisetkin, milloin savea tarvitsivat. Ranta oli myös lastauspaikka. Tukki-, ropsi-, kaivospölkky- ja halkopinot odottivat ottajiaan, milloin halkolaiva, ja milloin hinaaja vei lauttana puorneilla. Kaksi riihtäkin oli rannan tuntumassa.

Taas oli juote, niiden kivien lokeroista pyysimme koiravonttuja, toinen solkutti lokeron toisella puolella ja toinen piti käsiään toisella puolella. Siinä oli oltava vikkelä, jos sai käsin kiinni. Harneenhelma oli apuna ja pojilla. hattunsa. Kivien alla oli merihärän poikasia ja partapiikkiä, vanhat sanoivat niitä merineulajaine. Rauti ja rautapiikki olivat niin juria, ettei niitä kehdattu edes ottaa kiinni. Tätä lapsuusaikaa kesti vain 7...8 vuotiaaksi.

Tulemme kokkorantaan, siinä veneitä, nuotta- ja verkkopuut, Marikummin mökki. Asumus oli minusta niin erilainen muihin taloihin verraten, kuinka vanha lienee ollutkin. Rannassa koivujen alla nurmella kokoontuivat pyhäisin kylän naisväki, ukot istuivat rannassa tukkiröykillä, iltapäivän hetki oli sitä varten. Tervaleppien alla leikkivät lapset. Ne olivat kasvaneet ikään kuin huvimajaksi. Ranta jatkui taas yksityisenä. Nämä rannat olivat muuten ihan luonnon varassa, oli nurmiranta kukkineen ja siihen laski kyläoja. Rantapenkereessä oli jotain kaivauksia, jonkin sodan jäännöksiä. Aita erotti taas seuraavan yksityisrannan, oli venevalkama ja riihi. Taas tulemme juotteelle ja Sittalahden rantaan. Hiekkaranta, kivikko ja hiekkapohjainen. Kauempana nippukivi, jossa kuin hakatut vedenalaiset raput kiven kyljessä.

Kovalla myrskyllä ajautui Sittalahden rantaan kuollut pyöriäisen poikanen. Likempänä rantaa taas oli lasten nimeämät kivet, kolme punaista kiveä ja mäenlaskukivi. Täällä oli Yläkylän veneet, rantaan pääsi pellon reunaa polkua pitkin. Taas kivikkoa ja nurmikkoa, niin tulemme Lohiisin ojalle, joka on kylän raja. Lohiisin ojassa on silmuja (nahkiaisia). Vanhat sanoivat niitä kivinilkoiksi. Ojaan nousee lohikin, josta koukulla vain vetivät niitä määrättyinä aikoina. Pojat onkivat siitä nikkoja (lieneekö ollut lohen poikasia), mudalta ne maistuivat. Minusta Lohisiinoja oli ihan kuin luonnonvaraisessa uomassaan, ei vaikuttanut kaivetulta. Puut reunustivat sen, ojassa käytiin syysteurastuksen aikana pesemässä eläinten sisäelimet, saippuan keittotarpeet. Juoksevassa vedessä ne tehtiin. Ojassa riitti vettä kuivanakin aikana. Sen alkulähteet olivat varmaan Ruissuolla.

Siinä oli maantiesilta, rautatien alitse kaksi rinnakkaista kivirumpua. Radalla oli siinä korkea pankki, radan yläpulella oli silta tiessä. Joskus ojassa oli paljon vettä, se yllytti (tulvi) yli siltojen.

Lohisiin hiekka oli seuraava, jo kauppalan puolta. Siellä oli vedenalainen kivi, apajakivi. Näinä kaukana olevat kivet olivat aina tavoitteena, "Millo mie jaksan sinne ast uija". Jossain siinä oli Rytkölän ranta. Nuoret kävivät sunnuntaisin Lohisiin hiekassa uimassa. Muuten se oli omassa rauhassaan. Siitä alkoi maantielle päin hiekkakumpuinen ja kuiva petäjäkangas.

Kyläkujaset ja kyläoja

Kotikyläni rannat omistivat yksityiset, alakylässä Kaukiaiset, keskikylässä Mäkeläiset, sitten taisi Sittalahden omistaja olla vanhempaan aikaan Putus, seuraavat olikin jo Hyypiön.

Kylän läpi kulkevat kyläkujaset Lohisiiojalta jatkuen aina Liettäseen, siinä välillä Mattiukon pellon paikkeilla haarautuen yhtyy Humaljoelle Nimen tiehen ja linnakkeelle. Tien kahtapuolta ovat talot ympyriäisine kartanoineen, kivinavettoineen, usein on asuinrakennus tiensuuntainen, ainakin vanhemmat talot, porstuva kartanon puolella.

Tien meren puolella olivat kotipellot hiekkamultaa. Kaivoa ei joka taloon saatu, kun vesi oli ruosteista, vaan otettiin vesi kyläojasta. Vesi tuli lähteestä, joka oli maantien alapuolella peltojen päässä. Kuivaan aikaan se kuivui päivällä, mutta aamulla oli taas vettä, se virtasi mereen. Siinä ojassa oli yhden rännin alla kulpassa vesiliskoja, sisiliskon kokoisia. Talojen kohdalla oli aina ränni ja sen alla syvennetty kulppa ja siltapalkki ojan yli. Ämpäriin oli helppo valuttaa ja ottaa vesi. Talvella se suojattiin olkitäytteisellä säkillä, että kesti sulana. Kyläkujaset se alitti rummun kautta, joka jäätyi talvisin ja sen takia yllytti usein.

Tulemme kujasten yläpuolelle, talot ovat samoin kuin tien alapuolellakin. Siellä on taloilla vanhoja malkokattoisia riihiä ja savusaunojakin. On karjarakennuksia, rakennettiin vanhojen tilalle jo ihan erikokoisina ja valoisina kuin vanhat rakennukset olivat. Maat ovat paremmat tien yläpuolella. Ojien suunta oli aina merelle päin. Kujasilta eroaa tie Hietamäelle, jota alakyläset käyttävät mennessään maantielle ja Niementielle.

Niementien yläpuolella on Sammalsuo, kaunista sammalta syvä ojan ura. Sammalsuolla entiset nuoret polttivat juhannusaaton ja Pietarinpäivän kokkonsa ja salko piti raahata kaaduttuaan kokossa mereen, ettei kylään olisi jäänyt vanhojapiikoja. Nokisia sanoivat olleensa.

Tiensuuninäen ylitettyämme tulemme Seppälän mäelle, jonka maantie jakaa kahtia. Tästä vähän matkaa on Siknaalin mäki, jossa on valkoiseksi maalattu, laudoista pystytetty suorakaiteen muotoinen merimerkki. Kovalohisii on seuraava pelto ja syvä, lähes kuiva oja. Olisikohan rautatien leikkaus kuivattanut nämä suuret ojat ja suunnannut vedet virtaamaan rautatien vieriojia pitkin lähinnä Lohisiinojaan.

Seuraava oli Mattiukon pelto. Tämä pelto oli Penttilän urheilukenttä, jossa pidettiin VPK:n kesäurheilukilpailuja. Ei maantiejuoksuillekaan ollut pitkä matka. Tansseja ja piirileikkejä pitivät niin että hiekka pöllysi, omasta kylästä olivat soittajat. Paikka oli aikanaan ollut pelto, koska ojapaikat vielä tuntuivat.

Tulemme Puhakalammille. Tämä paikkakin oli kesällä kuiva. Siinä oli sellaisia saarekkeita, tämä tunnettiin kummituspaikkana. Siinä oli ristipetäjä, Humaljoen kylän rajakin kulki siinä jossain.

Lähdemme tästä takaisin, ylitämme maantien, rautatiekin kulkee samansuuntaisesti liki toisiaan. Rautatiessä on ylikäytävä. Emme mene vielä yli, vaan vastaan tulee Viinapelto. Siinä keskellä on myyry (kiviröykkiö). Seuraava on Seppälämäki ja Seppälänotko, pelto ja vesinen notkelma. Rautatie halkaisee pellon kahtia.

Edessä on polku, josta metsäkyläset kulkevat kylään ja pääsevät maantielle. Metsäkylässä on kaksi kylästä muuttanutta taloa. Toiselta jäi kylään hirsinen lato ja talonpaikka peltona, toiselta pelto, oli ehkä joskus ollut rakennuksia.

Sitten tulemme kankaalle. Se on siitä eriskummallinen, että siinä oli kaivauksia, jos vaikka minkälaisia. Olivatko jonkun sodan jäännöksiä nekin. Tästä kulkee metäsniityiltä oikopolku maantielle ja kylään. Maantien alapuolelle jää kylän peltojen päälys. Yläpuolella maantien on suuri hiekkakuoppa.

Taas tulee metsästä kärritie kylään. Seuraa Kuoppiimäki, jossa on vierivierin hiekkaiseen mäkeen kaivettuja perunakuoppia, joissa säilytettiin kaikki ylimääräperuna. Keväällä aukaistiin nämä kuopat ja jokainen omalla kuopallaan oli valitsemassa siemenperunat, jotka tuotiin kotiin. Myös muut perunat tuotiin lähemmäksi varastoihin ja kuoppiin, kenellä oli. Siemenperunat valittiin tavallisesti vappuna.

Siinä oli halkolatsi. Siinä kävivät lähimmät talot pilkkomassa rankakuormat polttopuiksi, halkopinot oli pinottu siihen myymistä varten.

Silastettu mäki

Sitten olikin seuraava Lohisiinoja Lohisiinojan mäki. Lapsena silastettiin (jäädytettiin) tuo mäki. Ämpäreillä kannettiin vettä ojasta ja kaadettiin lumeen, että se oli ihan märkä ja sileä ja jätettiin yöksi jäätymään. Sitten alkoi mäenlasku, tultiin alas vaikka niillä tavalla. Jääkilikatkin olivat joskus takapuolen alla. Kesällä tämä ojan notko oli mustalaisten levähdyspaikkana. Siitä pääsi juottamaan hevosiakin, voi ajaa kärrien kanssa yli. Siitä ylöspäin oli tasaista maata ikään kuin siinä olisi ollut joskus asutusta.

Nyt menemme rautatien yli. On korkea pankki ja siinä polku. Rautatien vierellä on oja ja kärritie, siinä silta Lohisiinojan yli, tulee Paavon tiikki. Ojasta taas takaisin yli on Puutie-niminen pelto. Siinäkin on ainakin kolmella talolla Puutie-niminen pelto, joiden vieritse kulkee kärritie aina eteenpäin. Rautatiessä on alikäytävä, tulee kangasmaata ja Pentin palo. Siinä on taas halkopinoja ja oikotie niityille.

Rautatiella on Penttilän pysäkki. Tässä rautatien hiekkaisessa ylityspaikassa on nähty näkyjä, alapuolella rataa on ne oudot kaivaukset. Eteenpäin mentäessä on Metsisän mäki ja Metsisä. Tie on rautatien vieressä kulkenut tähän asti paksussa hiekassa. Metsissä on halkopinoja ja turveaidat (haasiat), jossa kuivataan turpeita kaijan kuivikkeiksi kotiin ajettavaksi. Tie haarautuu tässä kahteen suuntaan, Metsäkylään ja niityille, johon yhtyy kankaan poikki tuleva tie.

Tulemme toiselle Seppälänotkon niitylle, jonka rautatie on halkaissut. Tässä ympärillä taas on kuin pellon ojia ja ikäänkuin rakennuksen kiveyksiä. Tästä on oikopolku metsäkylän taloihin ja kärritielle. Taas on kangasta, tulee Santamäki, hiekanottopaikka. Siinä olevissa kuopissa on kesälläkin vettä. Niissä lammikoissa oli vesiliskoja ja kihokki kasvoi niissä mättäissä. Pojat luistelivat talvisin, kun ne jäätyivät, heillä oli hokkarit.

Santamäen ylikäytävältä lähti tie Santamäen kautta Puhakan kautta aina korpiin asti. Siihen yhtyi rautatien vieressä kulkenut tie. Tässä se jo tuli kankaiden kautta. On Puhakanhaka ja seuraavat kaksi taloa, joita nimitettiin Metsäkyläksi, niittyineen. Kangas niittyjen alla, Pieni niitty hakoineen. Haan läpi kulki taas oikotie muille niityille. Pienessäniityssä oli maa samanlaista kuin Jyrkilässäkin.

Tullaan Jyrkilä-nimiselle niitylle hakoineen. Heinälato on portin lähellä. Tämä Jyrkilän lehto oli niin erikoinen kasvillisuudestaan sekä maastaan. Lehdon reunassa oli vanha malkokattoinen hirsilato. Se ei ollut käytössä enää. Sitten oli toinen Jyrkilä, samasta tilasta aikanaan jaettu. Sitten Saviniitty, teitä risteilee ja oikopolkuja. Saviniityn kupeella on vähän syvempi paikka. Siinä on pähkinäpuita ja teitä lähtee eri suuntiin, sitten on taas Lohisiinoja vastassa.

Lähdemme takaisin, siellä on Kirniitty ja Ruissalon niityt. On metsää ja tullaan niittyjen päälle. On polkuja, ollaan Pienenniityn päällä. Siinä on oikopolku Riitamaantie nimeltään, se jatkuu aina suokankaalle asti yhtyen Puhakasta tulevaan tiehen. Taas ollaan Puhakassa. Holmakin oli siellä jossain. Teitä tulee Puhakan kautta. Tie yhtyy yhdeksi Hoikansuon sillalla. Suo al sanotaan ennen suota olevaa kangasta. Hoikkasuo on turvesuo, sieltä nostettiin turpeita. Kesällä se oli melkein kuiva, muuraimetkin yrittivät siellä kasvaa. Satoa ei tullut paljoakaan.

Tullaan suon toiselle puolelle korpikaukaalle. Selkätie kulkee siitä poikkisuuntaan. Korpiniityille pääsemme oikotietä Märänkorven ja Rötkökorven kautta. Matkan varrella oli suolähteitä, joissa oli lippi varrestaan pystyssä lähteen reunalla, että sai juotavaa. Yläkyläläisten korpiniityille tästä ei päässyt, niitä en kyllä löytäisi. Korpikankaan kautta sinnekin mentiin. Kotini korpiniitylle oikaistiin tätä kautta. Tähän väliin jäi vielä yksi niitty. Suosillalta lähti kärritie kotini korpiniitylle. Lähellä niittyä tie ylitti Loutnotkon ja Peränotkon. Seuraavat niityt olivatkin jo Kolmikannan niityt ja rajat edessä.

Alakylän mailla oli sellaisiakin paikkoja nimeltään kuin Koppeli ja Kuoppelikko. En osaa sijoittaa näitä minnekään. Yläkylän korpiniittyjäkään en osaa sijoittaa, nämä, joista kirjoitan, ovat Humaljoen rajalla. Nuo Yläkylän korpiniityt sijoittuvat sitten näistä vasemmalle.

Maitohevonen kauppalaan

Kylä oli maatalousvaltainen, moni talo oli jo omavarainen. Kauppalaan menivät myytäväksi yltävät tuotteet. Joka aamu lähti kylän tienristiltä kauppalaan "maitohevonen". Siihen kärräsi teleskoilla jokainen maitohinkkinsä, kenellä oli minkäkin kokoista suurta ja pientä hinkkiä. Jokainen talo, joka lähetti maitoa pois, kuljetti vuorollaan hevosellaan. Ne, joilla ei ollut hevosta, korvasi sen muuten. Kauppoihin menivät suuremmat hinkit ja tinki maitoina pienet hinkit. Hevosmies jakoi ne sitten jokaisen aidanseipääseen pangastaan. Jokaisessa hinkissä oli saajan puinen nimilappit kiinnitettynä hinkin korvalenkkiin riippumaan. Hevosetkin tottuivat jo tähän joka portilla seisattumiseen. Tähän lavettikärrien kolinaan ja hinkkien kilinään ainakin sievisi kesäaa muisin. Kärrillä oli tyhjä puuloota, mihin hinkit piti asetella jakojärjestyksessä. Tyhjä kannu vaihtui aina täysinäiseen, tyhjät tulivat takaisin tienristille, josta jokainen ne kävi ottamassa seuraavaa aamua varten. Lihakauppiaat hakivat teuraskarjan. Puukkovasikatkin hakivat kotonta. Hyypiön kankaalla oli heillä kulje tusvälineensä.

Viljelysittaata täytyi saada lisää. Uudisraivauksia tehtiin monessa talossa, kuokkimalla se tehtiin. Nuoret tytöt ja pojat taloista sinne joutivat raivaamaan. Korpiin tuli monia pitkiä sarkeja lisää.

Metsänostajia liikkui kylällä monenlaista leveranssin miestä. Toimittamastaan puutavarasta isännät kävivät peräämässä saataviaan Heleniuksen kahvilassa. Aina ei onnistunut sekään reissu, tyhjin käsin tulivat pois.

Kylässä toimi opintokerho, jota kävi pitämässä maatalousneuvoja Tahvo Juottonen ja Heikki Kiisseli (nyk. Kiijärvi). Lapsiakaan ei kielletty yrittämästä. Maatalouskerhoon he kuuluivat, silloin kun ikä sen salli. Juurikasveja oli jokaisella kerholaisella, oliko kanoja, en muista. Suoritimme merkkejä ja tulojakin olisi pitänyt näkyä kerho-oppaassa. Kävimme torilla myymässä porkkananippuja ja mitä kulloinkin oli myytävän kokoisia.Kurkutkin kasvoivat hyvin. Kananmunat ja marjat menivät siinä sivussa. Ostajat, vain olivat ronkeleita kauppalan rouvia, milloin olivat kananmunat pieniä ja marjat vetisiä. Osallistuimme maatalousnäyttelyihin. Saimme palkintojakin. Muistan seurakuntatalolla olleet näyttelyt ja Rautasella oli suuri pyöreä kurpitsa näyttelyssä, ei tosin minun palstaltani.

Retkiä tekivät Saimaan kanavalle. Siellä en ollut mukana, mutta Vasikkasaaressa, Kirjolan kartanossa ja Saarenpäässä leiripäivillä olin mukana. Saarenpäässä olimme majoitettu August Lenkkerin karjan uudisrakennuksen luhtiin.

Kasvillisuutta asumusten lähistöllä oli hullukaali, maliheinä, häränkieli, pihastumio, syyläjuuri, seitikkitakiainen, villi humala ja siehtarlainen (mustaviinimarjapensas) ja ojanvarsilla keväinen linnunsilmä, käenrieska, pieni sininen orvokki ojanrummun penkereessä. Rannoilla kasvoi rohtovirinajuuri, punainen rantakukka, sininen rantatädyke, pietaryrtti, ranta-alpi ja monia muita kukkia kasvoi tällä nurmikkorantaosalla. Hienohiekkaisella Lohisiinhiekalla kasvoi merinät-kelmä (rantaherne), rantavehnä- ja rantakaura. Hietahärkä kiijoi siellä lasten iloksi hiekkaan kiemuroita ja pieniä kuoppia. Rannoilla ei kasvanut rantalemmiksi eikä maksaruoho, vaikka vastapäisellä Ravitsan saarella niitä kasvoi. Rannat olivat myös kaisloista vapaat, vaikka niitä ajautui kevätmyrskyjen aikana kasoittain rantaan jauhautuen ja maatuen paikoilleen. Meri vei ne myös mukanaan.

Jyrkilä oli siitä erikoinen niitty metsässä, että sen lehdossa ja ojanvarsilla kasvoi mitä erikoisin kasvillisuus. Valkovuokko oli kyllä yleinen, keltavuokko, sinipunainen kiurunkannus, keltainen päivänkakkara, kämmekät lehdet sinipilkullisia sekä hopeajuovaisia, oli kullero, kielo, lehdokki, metsäorvokki, ketoneilikka, tervakukka' ja kevättähtimö. Näissä on kyllä sellaisiakin, joita kasvoi kyläpeltojen laitamillakin. Maa oli siellä kuin ruosteista rautakokkaretta, niitä kerättiin raunioihin saroilta, kai sen malmipitoisuuttakin oli tutkittu joskus Puustokin oli siellä erilaista osittain. Siellä kasvoi lehmus, saarni, paatsama, koiranheisipuu, selja, jalava, tuomi ja erilaiset pajut sekä muut tavalliset puut, myös käärmeet suosivat näitä paikkoja. Pähkinäpuita kasvoi kauempana, Saviniityn ja Puutien (peltoja) risteyksessä. Kylässä kasvoi myös saarni, tuomi, piiIipuu, rannoilla tervalepät sekä kaikki muut tavalliset puut. Peltokierto kasvoi rautatien penkereessä. Kuivilla pellonsydillä kasvoi katkera maksaruoho. Kevätesikko kasvoi virstatolpanmäen paikkeilla metsässä, jossa oli kauppalan kaatopaikka.

Holaniin en ole saanut selvitystä. Se kasvaa Mäntälässä luonnonvaraisena, sitä näkee Sepänmäellä yhden mökin ikkunan alla. Kyllä se oli jostain tuotu, se oli komea kukka. Kotona se siirrettiin saunan ikkunan alta tienviereen.

Pojat tienasivat rahaa hevosen juotolla Lohisinojalla. Sinne heille oli varattu saavit ja ämpärit sillan luokse tienvarteen, ojasta nostivat veden, saavi oli kelkassa. Torimiehet tulotiellään juottivat siinä jo hevostaan, viheltääkin piti osata. Sii-nä olikin jännäämistä, kehen juotettavaksi hevonen kierasoo. Torimiehet olivat Humaljoelta ja Kuolemajärveltä. Kyllä niistä rahoista markkoja kertyi, silloin olivat rahat vielä penneissä. Kyllä siellä oli monta poikaa ja tyttöjäkin joukossa. Pojilla riitti kesällä kattojen kattamista ja käpyjen keräämistä, joista siemenet myytiin. Pienestä pitäen oppivat työtä tekemään.

Isompia varten jäijestivät keitto-, leipoma-, säilöntä- ja kananhoitokursseja, joille osallistuivat äidit tyttärineen. Ne pidettiin taloissa, joissa oli useampi hella. Pitäjinä olivat kerhoneuvoja Liisa Kiisseli (nyk. Kiijärvi) ja kotitalousneuvoja Tellervo Haapea. Kanankonsulentteja en muista, oliko toinen Haataja?

Kotonani ei tahtonut ruis oikein talvehtia, talvi hautoi sen, sanoi isäni. Suvikkaaksi hän sen sitten kylvi. Enoni yritti kasvattaa tatartakin. Yhtenä vuotena se onnistui hyvin, se oli hyvin arka ukkosellekin (salamalle).